(Kirja saatu arvostelukappaleena)
”Vaikka ymmärtäisi Helvetin rakenteen, on sen purkaminen mahdotonta.” -V. S. Luoma-aho
”Mitä on cancelointi? Mikä on cancel-ilmiö? Asiantuntija kertoo, mitä termit tarkoittavat” -MTV3 7.9.2021
Lopunajat ovat muotia. Joku varmasti sanoisi agambenilaisessa hengessä tämän aina muodostaneen länsimaalais-kristillisen ontologian taustalla olevan ryijyn. Tämä apokalyptinen seinävaate on ostettu virtuaalikyynärpäillä tönien Facebookin Kallio kierrättää -ryhmästä. V. S. Luoma-ahon kirjoittamat novellit ovat juuri sellaisia, mitä ansaitsemme tässä ajassa.
Pidin runoilijana pitkähkön uran tehneen Luoma-ahon ensimmäisestä novellikokoelmasta delete (2021). Kirjailija kuvailee uutta kokoelmaansa cancel (2023) näin kustantajan lehdistötiedotteessa:
“Teoksen tematiikkaa voi lähteä avaamaan sen nimen kautta: cancel luotaa elämän moninaisia peruuntumisia, niin yksityisiä kuin yleisiäkin. Tapahtumien ja normaalin arjen peruuntuminen poikkeustilan vuoksi. Ihmissuhteen tulevaisuuden peruuntuminen eron vuoksi. Lentomatkailun nautinnon peruuntuminen ympäristökatastrofin vuoksi. Nuoruuden peruuntuminen vanhuuden vuoksi. Taideteoksen mielekkyyden peruuntuminen museolaitokseen sulkemisen vuoksi. Kasvotusten käydyn kommunikaation peruuntuminen digitaalisten käyttäjärajapintojen vuoksi. Ihmisen peruuntuminen kuoleman vuoksi…”
Laura Frimanin radiohaastattelussa Luoma-aho sanoi, että cancelissa on sekä suuri sosiaalisen tason että globalisaation kankelointi.
Tästä odotushorisontista käsin teoksessa canceloitiin kaikkea vähemmän mitä odotin. Cancel on edeltäjäänsä deleteä eheämpi kokonaisuus ja ensilukukerran perusteella irrottelee ”muodon” kanssa vähemmän. ”Sisällön” tasolla häröillään eksistentiaalisen kauhun äärellä. Muotoa koskevia odotuksia rikotaan eniten hervottomassa työpaikan käsistä riistäytyvää chattia kuvailevassa novellissa ”Mandelbaumin tili” ja festarireissusta retrospektiivisesti kertovassa ”Provinssissa”. Jälkimmäisessä aikatasoja rikotaan hyödyntämällä tekstissä viiteapparaattia, joka on tuttu metodi aikalaisista esimerkiksi Harry Salmenniemen novelleissa. Satuin lukemaan samoihin aikoihin Sigmund Freudin tunnetuimpiin kuuluvan tapauskertomuksen susimiehestä, jonka kuvauksessa käytetään myös viitteitä ja näin aikatasoja rikotaan urakalla (Freud on mitä mainioin kokeellisena kirjailijana!).
Viiteapparaattia hyödyntävä Luoma-ahon novelli oli suosikkejani kokoelmassa, nauran hyvin harvoin ääneen kirjoja lukiessa, mutta en voinut olla hörähtelemättä kohdalle, jossa kuvailtiin Provinssirockissa soittavan Egotripin Knipin ja Skelen hahmoja seuraavalla viitteellä:
“15. Vannon, että nämä ovat artistinimiä eivätkä esimerkiksi hahmoja He-Man-universumissa.”
Lisäksi Provinssi-novelli sisältää yhden parhaista lukemistani kaunokirjallisista rahan kuvauksista. Osa muista novelleista tuntuu runollisimmilta ja/tai läpitunkemattomimmilta. Taivaspaikka on runollinen novelli ja kuvaa omin sanoinsa “kylmää, kovaa determinismiä”. Olen kirjoittanut muistiinpanoihin tämän novellin kohdalle “mimeettinen muisti”, mutta en muista enää mitä ajattelin lukiessani ja kirjoittaessani sen.
Jos deleten koostui paljolti kyynisestä ja ironisesta (nämä voidaan ymmärtää kahtena eri asiana) huumorista, on cancelissa muutamissa novelleissa kannen pehmeiden värien mukaista herkempää sävyä. Tämä yllätti oman odotushorisonttini, tehden teoksesta moniulotteisemman.
Monessa novellissa esiintyvä Veeran hahmo tuo kokoelmaan yhtenäisyyttä ja antaa ymmärtää, että osa novelleista tapahtuu samassa maailmassa. Kertojankin voi olettaa ainakin osin samaksi. ”Luomislaiseen” estetiikaan ei kuitenkaan kuulu psykologiset henkilöhahmot, joten hahmoja lienee tolkullisempaa lähestyä eri ääniä ja rekisterejä kantavina lihakoneina.
~~~
Cancel on pandemiaproosaa. Teoksen aloittavassa novellissa kuvataan heti ensimmäisissä kappaleissa muuttunutta arkea korona-Suomessa:
“Kaikki ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että poikkeustilan aikana ihmiset elivät kuin vankilassa. Niin minäkin. Kalterit olivat mielessäni valmiina, silmieni takana. Kenties ne olivat olleet siellä aina.
Myös unissani vallitsi poikkeustila, aamulla heräsin poikkeustilaan ja kun kerran viikossa poistuin tarkoin suunnittelulle kauppareissulleni, astuin kaikkialla vallitsevan yleishädän näkymättömään vaaraan. Katastrofi odotti nurkkauksissa ja syvennyksissä, jokaisen vastaantulijan kasvoilla.
Kotiin palattuani suorin tarvittavat puhdistustoimet järjestyksessä, ylenpalttisen säntillisesti.”
Novellin, ja koko teoksen henkeä, kuvaileva twisti tulee jo siinä, että sen nimi on “Onnen aika”. Kertomus jatkuu toisella sivulla:
“Minä kuulun niihin, jotka olivat kotonaan kuin vankilassa, mutta vankilassaan kuin kotonaan. […] Kaikki tämä on sinänsä yhdentekevää. Minä nimittäin ymmärsin varsin pian eläväni elämäni onnellisinta aikaa.”
Jos Luoma-ahon novellit kertovatkin poikkeuksista ja peruuntumista, nämä eivät näyttäydy kertojahahmoille yksinomaan tai lainkaan kielteisinä ilmiöinä. Tähän eetokseen on helppo tarttua, vaikka lähestynkin itse asiaa yhteiskunnallisemmasta näkökulmasta. Pandemiaa edelsi ilmastonmuutoksen ja varallisuuserojen kärjistyminen, joten paluu “vanhaan normaaliin” ei edes koronan alkupuolella tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. (Poliittisesti korona alkaa näyttää punavihreän siirtymän hukatulta mahdollisuudelta, mutta palataan tähän toisessa yhteydessä.)
Ilmastonmuutoksen, sodan ja luokkaerojen kiihtymisen maailmassa vallitseva kokemus on kaiken elämässä merkitysellisen (ja kenties itse merkityksenkin) peruminen. Tästä syystä Mark Fisherin tuotannon keskeisiin teemoihin lukeutuva ajatus ”tulevaisuuden hitaasta peruuntumisesta” resonoi itsessäni aikoinaan ja yhä edelleen voimakkaasti. Tätä käsitellään erityisesti Ghosts of My Life -kirjan esipuheessa. Luoma-aho tuntee Fisherin kelat ja on kirjoittanut tämän tuotantoon kokemastaan yhteydestään blogissaan. Voisiko cancelia lukea mikrotason (kokemuksen, tunteiden, ruumiillisen) kuvauksena tulevaisuuden hitaasta peruuntumisesta? Asian tietenkin luo oman käänteensä se, että ensimmäisen novellin kertoja nauttii poikkeustilasta ja sen luomista uusista rutiineista ja pelkää poikkeustilan loppumista:
”Minä pelkäsin, että uusi rutiinini repiytyisi riekaleiksi.
Minä pelkäsin, että poikkeustila loppuisi ja vanha, tuttu kauhu alkoi kihelmöidä kurkussani.”
~~~
Luoma-ahon ensimmäisen kokoelman tavoin tämä jatkaa kohtalaisen tyylipuhdasta surrealismin perinteeseen kytkeytyvää mustaa huumoria. Novelleissa kaikuu ark(k)ikauhun aiheuttama merkityksetön huuto tyhjydessä. Usein lukiessa hykertelin pienessä mielessäni teoksen päättömyyksille:
”Ajatus eväistä täyttää minut mykällä kauhulla. Olen tunturikoivu.”
Luoma-aho kuvaa ”Mitä on koskettaminen?” -novellin sanoin ”loppusijoituskapitalismia”, jossa elämisessä pääasiallinen selviytymiskeino on totaalinen vieraantuminen. Tämän maailman kauhu, sen sen kaikkialla mieleen ja tiedostumattomaan ulottuvat koneiset lonkerot, eivät jätä rauhaan. Taustalla on 20 vuotta masennuslääkkeitä ja kärsimystä.
”Terminaalivaihe” kuvaa Provinssin tavoin hienosti rahaa ja rahan kokemusta. Raha ja laajemmin kapitalismikuvauksen sekä myös käyttämiensä kirjallisten tekniikoiden kautta Luoma-ahon asssosioituu myös Eino Santasen novellikokoelmaan rakas kapitalismi pilkku (2020)
Terminaalivaiheeessa kuvataan lentokentän terminaalin ei-paikassa olemisen lisäksi ihmiskunnan terminaalivaihetta (tai ainakin sen länsimaalaisen variantin). Pian meistä ei jää jäljelle mitään, kun ihmisen jälkeensä mahdollisesti jättämä algoritminenkin muisti tuhoutuu koneiden pysähtyessä energian loppuessa.
Luoma-ahon novellit kuvaavat ”realistisesti” kokemusta nykykapitalismissa elämisestä. Kulttuurissa realismi toki vanhentui jo ennen 1800-luvun päättymistä ja politiikassa ennen 1900-luvun historian loppua. Nyt ei ole muuta realismia kuin algoritmein ja kybernetiikalla vahvistettu fossiilikapitalistinen realismi. Loconaurua ruudun valaisemassa terminaalivaiheessa. Maailmaa, jossa realismia on kaiken kiihtyvällä tahdilla polttaminen fossiilikapitalismin myllyssä, jossa vähitellen kaikki inhimilliset merkitys- ja muut järjestelmät romahtavat. Terminaatori alkaa tuntua inhimilliseltä tulevaisuuskuvalta, siinä on sentään toivo ja taistelu, eikä pelkästään ihmisen itsensä virittämä algoritmiohjailtu koneellinen halu kohti massasukupuuttoa.
~~~
Jos Freudin käsite unheimliche merkitsee kotoisan muuttumista epäkotoisaksi, jotain tutun ja vieraan väliin häiritsevästi asettuvaa, Luoma-ahon lyhytproosan voi sanoa tuottavan epäkotoisaa efektiä. Cancel siis pelaa paljon vieraannuttamisefektillä, jonka suomennokseksi on myös varsinkin tällaiseen lyhytproosaaniin sopivammin outouttamiseksi.
Itse koen olevani kuin kotonani tällaisessa häiriintyneessä fiktiivisessä maailmassa, koska en tiedä mitään vieraannuttavampaa kuin semio-fossiilikapitalistinen järjestys. Tämä kertoo luultavasti enemmän tämän näppäimistön takana kuolaavasta egoksi kutsutusta lihakimpaleesta kuin siitä minne kuvitellun keskivertolukijan asteikolla cancelin häiritsevyys asettuu (se asettuu melko häiritsevään päähän, oletan silmäiltyäni muutamia verkosta löytyviä kommentteja).
That said, toivoisin vielä kovempaa kaiken perumista, outoilua ja vieraannuttamista! Toisaalta ehkä juuri se, ettei kaikkea vedetä tätä överimmäksi, osoittaa kirjailijalta tyylitajua, joka jättää haluamaan enemmän. Iloitsisin jos kuitenkin saisimme vielä hiukan häiritsevämmän ja pidemmän jatkoteoksen tälle oletettavasti sarjan osaksi asettuvalle toiselle novellikokoelmalle…
K-teksti 