Disclaimer: Luin pari vuotta sitten juhannuksen aikoihin Pohjois-Karjalassa Emilian romaanikäsikirjoituksen ja kommentoin sitä. Lukupaikka oli sattuva, sillä osa kirjasta sijoittuu viereiseen maakuntaan. Lisäksi vierailin näihin aikoihin Omavaraopistossa, joka liittyy myös tämän tematiikkaan. Luin nyt lopullisen kirjan, alla huomioita siitä.
—
Ensimmäinen ajatus: ihanaa lukea pitkästä aikaa romaania, joka ei edes flirttaile autofiktion suuntaan. Fiktiota autoista ja monista muista asioista tämä kyllä on. Emilia Männynvälin (ent. Kukkala) Kaiken jälkeen (2021) alkaa matkakertomuksella, mutta muuttuu vähitellen tarinaksi pysähtymisestä, jopa juurtumisesta.
Männynvälin esikoisromaania voi lukea kertomuksena öljyyn ja muihin fossiilisiin energianlähteisiin kohdistuvasta riippuvuudestamme ja pyrkimyksestä luopua tästä planetaarisen mittakaavan tuhoja aiheuttavasta addiktiosta. Jo päähenkilön ja minäkertojan nimi Laina viittaa siihen, että fossiilitaloudessa eletään tulevaisuudesta lainatulla ajalla. Yksikään tässä hetkessä päästetty päästö ei vaikuta lämpötilaan välittömästi, vaan lämmittää tulevaisuuden ilmastoa ja sitä kautta lisää tulevien sukupolvien kohtaamia uhkia.
Exodus, pako, on yksi ihmiskunnan arkkiteemoista, kuten jo Raamatussa kerrotaan. Aina on paettu ja kieltäydytty tottelemasta asioiden käydessä sietämättömäksi ja lisäksi lukemattomista muista syistä. Paosta, lopullisesta lähtemisestä, alkaa myös Kaiken jälkeen. Mitä kaikkea romaanissa paetaan? Henkilökohtaisella tasolla yksilön taakkoja, mutta laajemmalla allegorisella tasolla fossiilitaloutta tai koko siihen pohjautuvaa sivilisaatiota.
Romaanin ensimmäisellä sivulla kuvataan Helsingin Hanasaaressa olevaa aamuöistä hiilikasaa kauniilla tavalla. Neonvalot loistavat, tunnelmassa on film noirin nostalgiaa. Vanha maailma välkehtii viehättävästi kadotessaan hitaasti kaihoisaan sumuun. Ei ole sattumaa, että heti kättelyssä kuvataan Hanasaaren hiilikasoja ja fossiilienergialla käyvää autoa.
Varsinkin Lainalle niin rakas auto, Nissan Sunny, saa kirjassa allegorisia piirteitä. Kirjan alussa kertoja lähtee pakoon tarkemmin avaamattomia käsittelemättömiään murheita ja päättää luopua kaikesta, mutta viimeinen asia mistä hän haluaa luopua on nimenomaan auto. Tarinan loppupuolella auton lopulta potkaistessa tyhjää sille järjestetään hautajaiset, jotka rituaalisesti sinetöivät kertojan pyrkimyksen luopua kaikesta. Tyhjän, tai ei-minkään, ajattelu tuntuu olevan myös se mitä kertoja kaikesta huolimatta välttelee ja samaan aikaan tuntee siihen vetoa. Tähän tematiikkaan viittaa myös tarinassa mainitut Ávilan Teresan ja Ristin Johanneksen kaltaiset kristilliset mystikot. Terasalta tulee myös romaanin motto. Romaanin edetessä pieneltä psykedelialta ei myöskään vältytä, vaikka kirjaimellisesti psykedeliassa on kyse mielen ilmaisemisesta, ja kertoja tuntuu haluavan pikemminkin tyhjentää kaiken päästään.
Kertojan itsensä sanoin romaanin luopumisen eetos ei liity niinkään degrowth-ajatteluun, vaan pyrkimykseen hahmotella kokonaisvaltaista katkosta suhteessa saamaamme perintöön mitä filosofit Tere Vadén ja Antti Salminen ovat kuvanneet fossiilisten polttoaineiden ja teollisen sivilisaation kohtalonyhteydeksi. Laina tokaisee hänestä huolissaan olevalle ystävälleen:
“Ei tää oo mikään leppoistus, tää on lopetus.”
Luopumisen lisäksi kirjassa käsitellään traumaa, tai pitäisikö sanoa kokonaista traumataloutta, joka väkivallalla, alistamisella ja riistolla tuottaa tietynlaista raunioihmistä. Tämä kaikki kytketään monelta osin myös sukupuoleen. Käsittelytapa on feministinen, mutta ei millään girlboss-tavalla, vaan yhdistettynä työväenluokkaiseen kokemukseen. Trauman, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhon käsitteleminen liittää Männynvälin esikoisromaaniin temaattisesti moniin muihin viime vuosina ilmestyneisiin teoksiin. Erityisesti mieleen tulee Iida Rauman Hävitys, vaikka mainittuja teemoja käsitellään hyvin eri tavalla.
Romaani tematisoi myös kaupungin ja maaseudun, tai keskusten ja periferioiden välistä suhdetta. Kirjassa liikutaan Helsingistä, “Suomen ytimestä” kohti Berliiniä, johon suhteessa eurooppalaisena metropolina koko Suomi on periferiaa. Täältä siirrytään Kainuussa sijaitsevaan kylään, siis eurooppalaisella tasolla tarkasteltuna eräänlaiseen periferian periferiaan. Koska kirjassa käsitellään fossiilitaloutta, ja siihen kytkeytyvää autoilua, myös kaikenlainen luopuminen fossiilienergiasta asetetaan myös osaksi yhtä aikamme keskeisistä konfliktilinjoista joka koskee kaupunkin ja maaseudun, liikkumisen ja energian välistä monimutkaista suhdetta. Männynväli kuitenkin onnistuu välttämään tämän kompleksisen vyyhdin käsittelemisen moralistisella tavalla, joka on valitettavan tavanomaista kaupunkien punavihreälle vasemmistolle.
Jos Männynvälin kirjan eetosta kritisoisin jostain se koskisi sitä, miten luopumista käsitellään paljolti tuskan ja kärsimyksen kautta, vaikka luopumisen prosessi vaikuttaa välillä tuottavan Lainalle myös erilaisia merkityksellisyyden ja jopa mielekkyyyden kokemuksia kertojalle. Eittämättä tästä syntyy hyvin erilaista dramatiikkaa kuin vähemmän traumoihin kytkeytyvästä käsittelytavasta. Toisenlaisen näkemyksen luopumiseen löytää esimerkiksi Eetu Virenin tuoreen Esseitä (2023) teoksen päätösesseestä, jossa viitataan Männynvälin tavoin maallisesta omaisuudestaan tarinan mukaan luopuneeseen Fransiskus Assisilaiseen ja tähän liitettyihin ajatuksiin, mutta jonka “luopumista” Virenin käsittelyssä lähestytään pikemminkin ilon ja luomisen kautta. Tällainen olisi tietenkin out of character yhdistettynä Lainan traumojen terävöittämään hahmooon. On mielenkiintoista, että suomeksi kirjoitetussa ja käännetyssä kirjallisuudessa on alettu viitata yhä enemmän kristilliseen ja muuhun mystiikkaan. Monia tässäkin mainittuja mystikkohahmoja käsitellään myös Georges Bataillen pari vuotta sitten käännetyssä kirjassa Sisäinen kokemus.
Kaiken jälkeen eroaa yleisestä ympäristön tilaa voivottelevasta kaunokirjallisuudesta siinä, että siinä on todenmukaisempi sävy. Ensinnäkin on ymmärrys ympäristötuhojen juurisyistä eli fossiilitaloudesta, jossa jatkuvan voitontuotannon vaatimus ja fossiiliset polttoaineet käyvät kuolemantanssia. Toiseksi on ymmärrys siitä, ettei tästä irtaantuminen ole suinkaan helppoa. Se on saatanan vaikeaa, ehkä kaikista vaikeinta mitä nyt voi kollektiivisesti yrittää tehdä. Jos aikaisemmin ei ole onnistuttu siirtymään kunnolla edes fossiiliseen jälkikapitalismiin, nyt pitäisi kapitalismin sisäisen logiikan murtamisen lisäksi katkaista samalla fossiilienergiariippuvuus. 2020-luvulla luulisi olevan yhä useammalle selvää, että jälkifossiilinen ja jälkikapitalistinen siirtymä tapahtuvat samanaikaisesti tai kummankin siirtymän mahdollisuudet käyvät kapeiksi tai jopa olemattomiksi. Laina ei kuitenkaan halua odotella pakolliseksi katsomaansa luopumista, vaan valitsee sen hetken mieluummin itse:
“En mä voinut valita, luovunko Lydiasta. Kukaan ei voi, kaikki vaan sopeutuu väistämättömään. Ainoa ero on siinä et kun mä luovun ihan itse omasta halustani, päähän itse hetken.”
Vapaaehtoinen planeetan tuhoamisesta luopuminen olisi yhteiskunnallisella tasolla vähemmän kivuliasta, mutta suunta näyttää olevan tällä hetkellä päinvastainen. Jos katsomme Suomen hallitusta ja sen noudattelemaa laajempaa maailmanlaajuista trendiä, fossiilitaloudesta luopumista todennäköisemmältä näyttää sen eskaloituminen jonkinlaiseen fossiilifasismiin, joka tarkoittaa yhä enemmän niin ihmisten ja muiden eläinten kuin planeetan veren vuodattamista.
Painavista, elämän ja kuoleman kysymyksiin kytkeytyvistä teemoista huolimatta, Kaiken jälkeen on myös hauska kirja, jossa kahvin sijaan huumori nautitaan toiseen kolonialismiin ja imperialismiin kytkeytyvän piristävän aineen mukaisesti öljynmustana. Tampereella asunut Männynväli tuntuu viittaavaan samaan kaupunkiin yhdistyvään työläiskirjailija Väinö Linnaan, esimerkiksi tässä lakonistis-humoristisessa auton luonnehdinnassa:
“Öljyä se syö, mutta niin syö koko ihmiskunta. Syö öljyä ja paskantaa hiiltä.”
K-teksti 